Kuten saatatte huomata ylläolevasta kuvasta niin joo... Kaulatappi meni sitten katkeamaan ja en ole yhtään varma voiko tuota enää korjata. Uutta obitsua tuskin tulen hankkimaan ihan lähiaikoina, joten stock keholla mennään.
Toinen upean masentava asia on se, etten ehdi nyt kuvaamaan oikeastaan ollenkaan. Ensi viikko on päättänyt olla kokeiden miehittämä eli aikani menee nyt viikonloppunakin kokeisiin lukuun. Ja kuitenkin tulin tänne tekemään pienimuotoisen postauksen.
Tässä vähän kuvia Katasta. Sisällä otettuja... Tänään oli ihanan aurinkoinen ja kirkas päivä, mutta ilmeisesti aikatauluni riittää vain muutamaan sisäkuvaan.
Tasan neljä kuvaa Katasta. Lempparikuva on varmaan helppo valita...
Sitten asiasta toiseen. Viimepostauksessa kysyin, että haluaisitteko lukea jotain kirjoittamaani tarinaa. No, vastauksia ei tullut, mutta ajattelin tänne julkaista kuitenkin uutta fantasiakirjoitelmaani. Tai ainakin ensimmäisen luvun. Minusta nimittäin tuntuu, että olen ihan hyvä kirjoittamaan tarinoita, jos ajattelen muita ikäisiäni... Tietenkin maailmassa on joku ikäiseni joka on tuplasti parempi kirjoittamaan.
Mutta nyt tästä eteenpäin (tässä) postauksessa ei ole enää nukkeasioita, joten saat kyllä luvan poistua, jos ei ole aikaa tai mielenkiintoa lukea pitkää tekstiä.
Huom. Ensimmäinen pätkä on alustusta ja oikea luku alkaa vasta sen jälkeen. Tarina sijoittuu fantasiamaailmaan, Geitin heimiin. Sen asukkaat ovat haltioita joten korvat ja sorkat kuuluvat perus anatomiaan tässä tarinassa. Silmät myös vaihtavat väriä tunnetilojen mukaan. Ja hiusten väri kertoo minkä taian haltia omaa luonnostaan.
~~~~~~~~~~~~
Joku taikoi. Taikoi suurta taikaansa. Kaksi kipinää pyristelivät pois taian kahleista. Ne sinkoilivat suurempina, kuin muut sähkönhohtoiset kipinät. Jättivät pienen, hyvin pienen osansa pois kokonaisesta taiasta. Niin vaativa taika onnistuisi vain kokonaisena. Taikojan silmät pyöristyivät pelosta, kun hän ymmärsi sen. Hänen kehonsa räjähti purppuraiseen tuleen. Jäljelle jäi vain hiljaisuus sekä kipinät.
Toinen kipinöistä etsi päättäväisesti paikkaansa. Se asettui perheeseen, jossa kaksi haltiavanhempaa keinuttivat pientä lasta. Pientä haltianalkua. Kipinä tunsi tiedontajunsa pyyhkiytyvän. Kipinän hahmo muuttui. Toiseksi eloa täynnä olevaksi haltianaluksi. Se oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.
Luku 1. Kaikki hyvä muuttuu, ihan kaikki
“Et saa minua kiinni!”, kuulin siskoni huutavan minulle. Juoksin saniaisten ja orvokkien keskellä. Takkuinen violetti tukka hulmusi aivan edessäni. Kun luulin vihdoin tavoittaneeni hänet, hän vain hävisi. Katsoin hämmentyneenä eteeni. Siskoni heleä ääni kuului takaani. Hän härnäsi minua: “Se taikoo, kuka osaa!” Närkästyin todella: “Galdur, älä tee noin!” Siskon silmät hehkuivat puhtaan vihreinä. Hän nautti kiusaamisestani. Haltijamainen veikeys heijastui meidän molempien olemuksesta. Valkeat korvani menivät luimuun. Siskoni tuli viereeni ja kysyi: “Haluatko oppia, miten tein sen?” Nyökkäsin innokkaasti. Tahtoisin olla samanlainen, kuin Galdur. Tahtoisin osata tehdä samoja temppuja. Siskoni näytti, kuinka hän keinutteli sähäköitä taiankipinöitä. “Mietit vain jotain paikkaa, jonka näet... Kas näin!”, Siskoni oli vaihtanut taas paikkaa. Nurmikko näytti hieman palaneelta kohdassa, missä hän oli aiemmin ollut. Katsoin silti ihaillen Galdurin keimailevaa katsettaan minussa. Hän mutisi: “Tämä onnistuu paljon helpommin näin luonnossa. Ihan kuin saisin kanavoitua enemmän energiaa jostain...” Menin makoilemaan nurmikolle. Siskoni istahti perässäni. En jaksanut taikoa hirveästi. Viilentääkseni tunteita käytin tuulen taikaani, jonka käyttämisen helppouden hiuksieni väri toi. Valkeat kutrini ylsivät jo olkapäille ja muistuttivat pilvien hattaraa. Katselin pilviä. Siskoni kysyi: “Mitä tuo pilvi kertoo sinulle?” Katselin mietteliäästi Galdurin osoittamaa pilveä. Vastasin hänelle: “Se kertoo, että veremme ei ole sidottuna sieluihin.” Käänsin katseeni sisareni teräviin silmiin. Ne olivat vaihtaneet sävyään violeteiksi. Otin siskoni kädestä kiinni antaen rauhoituksen leijailla hänen iholleen. Silmien väri palasi nopeasti iloisen vaaleanpunaiseen. En ymmärtänyt pilven viestiä. Ei tainnut siskonikaan. Tai sitten... Mitä jos hän ymmärsikin? Eikä kertonut minulle? Me olimme luvanneet toisillemme kertovan aivan kaiken. Ei mitään salaisuuksia. Eihän lupausta voi rikkoa...
“Au! Älä harjaa noin kovaa”, kivahdin, kun lapsuuden pilvien viimeisetkin kultareunukset häipyivät muistojen lokeroonsa. Galdur ei ollut paljoa muuttunut tuhansien vuosien aikana. Hän oli yhä se leikkisä sisareni, jota niin paljon rakastin. Ja myös vihasin. Vihasin kaikkein rakkainta henkilöä. Viha oli lopulta kuitenkin ohimenevää. Siskoni silitti niskahiuksiani samalla vetäen rauhallisemman vedon. Hänen sormensa pudottivat harjan ja työntyivät kaulalleni. Kaulasta ne jatkoivat matkaansa leukaperiin. Tunsin hänen sormiensa pysähtyvän. Galdur kuiskasi: “Milloin voisit tajuta, etten voi harjata hiuksiasi, kun pääsi keikkuu muistoissa?” Kosketin hänen sormiaan hitaasti. En voinut syyttää häntä siitä, etten osannut pitää päätä paikoillaan, kun muistojen valtameri kuohui ympärilläni. “Mitä mietit? Onko sinulla jotain omaa? Jotain, jonka haluaisitkin pitää omanasi?”, Siskoni kuiskasi kysymyksiä korvaani. Käänsin pääni katsomaan siskoni kovia kasvojen piirteitä. Hänen virneensä pehmensi niitä kummasti. Kosketin hänen poskipäätään kämmensyrjälläni: “Minä kerron sinulle kaiken. Ei sinun pitäisi epäillä. Näin vain onnellisen muiston. Niin onnellisen lapsuuden muiston. Sinusta ja minusta.” Galdur katsoi syvälle silmiini. Hymyilin. Siskoni halasi minua. Tarttui minuun tiukasti. Hautauduin hänen varmaan otteeseensa. Hän kuiskasi: “Me olemme aina yhdessä Swan. Siskoseni. Minä ja sinä.”
Irtauduin siskoni otteesta. Vanhempamme keskustelivat aivan ovemme takana. “Salakuunnellaanko?”, Galdur kuiskasi selkäni takaa. “Vaikka...”, vastasin epävarmana siitä, mitä tuleman pitää.
“Onko pakko kertoa jo nyt? En haluaisi. Hän on niin nuori. Olen vasta alkanut pitämään häntä omana tyttärenäni”, Äitimme sanoi. Isän ääni kuului vakaana: “Olemme lykänneet tätä liian kauan. Valkosorkkien suvun sotilaat tulevat tänne huomenna. Hänelle pitää kertoa ennen sitä.” Oven takaa kuuluvat sanat kuulostivat katkonaisilta. Katsoin hiljaa siskoani. “Galdur. Mistä he puhuvat? Kenestä he puhuvat?” Katsoin pelokkaana ovea. Huolestuneet äänensävyt saivat minut oudon pelon valtaan. Siskoni kuiskasi tukahtuneena: “En ole varma... mutta he puhuvat ehkä jommastakummasta meistä. Enkä pidä yhtään, miltä se kuulostaa.”
Ovi avautui ensin hieman. Sitten siihen koputettiin kohteliaasti kaksi kertaa. Ovi avautui sen jälkeen kokonaan. Suljin silmäni, kun vanhemmat tulivat huoneeseemme. Hengitin syvään. Avasin silmät ja näin kaksi haltiaa. Vanhempamme. Hyvin surumieliset vanhempamme.
“Olipa kerran eräs pieni tyttö, joka sai elää yltäkylläisyyden ja kauneuden keskellä. Tuo tyttö oli prinsessa. Hänen vanhempansa nimittäin olivat Geitin heimin Valkosorkka sukua. Valkosorkat ovat hallinneet tätä maailmaa niin kauan kuin muistamme. Nuo vanhemmat halusivat tyttärensä elävän vähän aikaa elämästään tavallisten kansalaisten keskuudessa. Silloin tulevan hallitsijan pitäisi ymmärtää, etteivät kaikki ole täydellisiä. Prinsessan olisi kuitenkin palattava muutaman tuhannen vuoden päästä takaisin hoviin. Prinsessa itse ei ehkä muistaisi enää synnyinpaikkaansa, mutta kuningaspari päätti ottaa sen riskin. Että heidän lapsensa olisi sitten valtiaana tuomitessaan oikeudenmukainen...”, isä tuijotti suoraan minuun. Hänen silmiinsä oli sekoittunut paljon värejä. Hänen tunteensa olivat ilmeisen sekavat. Samoin äidin. Äitini sanoi rohkaistuen: “Sinä olet tuon sadun prinsessa. Katsohan sorkkiasi Swan.” Noudatin kehotusta ja katsoin sorkkiani. Katsoin niiden helmeilevän valkoista pintaa. Katsoessani niitä yhdistelin lankoja toisiinsa. Nostin katseeni kauhistuneena kohti äitiäni, vaikka hän ei ilmeisestikään ollut äitini. Hänen sanoissaan saattoi kuulla särön: “He tulevat hakemaan sinut. Hakemaan sinut oikeaan kotiisi. Huomenna.”
Suljin oven heti vanhempiemme mentyä. Iltahämärä toi lisää synkkyyttä huoneeseemme. Olin järkyttynyt. Kaikki elämästäni olikin suurta valetta. Vanhempani. Normaali elämäni siskon kanssa. Siskon? Oliko hän sisareni? Ei. Hänellä oli kaikki. Vanhemmat ja normaali elämä. Ja sitten olin minä... “Swan.”, Galdur kuiskasi varjoista keskeyttäen ajatukseni. “Minä... En tiedä, mikä väärinkäsitys tämä on. He ovat varmasti erehtyneet. Et sinä ole prinsessa...”, hän naurahti katkerasti viimeisen lauseen jälkeen. Hänen äänessään oli vahvuutta, johon halusin kovasti tukeutua: “En halua menettää sinua Swan. Ei. Minä en aiokaan menettää sinua. Etsin sinut ja tulen. Minä tulen...” Hänen varjonsa hiljeni sänkyyn. Galdur oli nukahtanut kesken lauseensa. Hänen hengityksensä oli tasaantunut unen rauhaisaan tahtiin. Yritin saada voimia siskoni sanoista. Lohduttavista sanoista, jotka sallivat minun nukahtaa hänen viereensä.
~~~~~~~~
Kiva, jos piditte. Ja kommentoikaa sitten, jos haluatte lisää tarinaa.
💜Voimia ensiviikkoon! 💜
