Tuntuu, etten olisi postannut ikuisuuteen. Viime postaus oli tämän kuun alussa ja nyt helmikuu alkaa olla jo lopuillaan😶 joo... Tänään kirjoitin pitkästä aikaa päiväkirjaanikin ja alkoi tuntumaan siltä, että haluan tehdä jonkinmoisen postauksen. Olen jo ehtinyt kokeeseenkin lukea joten nyt olisi hyvä ellei täydellinen sauma postaukselle.
Saatoitte kenties ihmetellä postauksen nimeä? Sain mummulta ystävänpäivälahjaksi (niin joo... Hyvää ystävänpäivää pikkuisen myöhässä!) shakkilaudan. Ihka oikean shakkilaudan jonka mukana tuli nappulatkin. Rakastan monimutkaisesti tehtyjä pelinappuloita<3
En ole edes pitkän aikaa haaveillut shakista, mutta se on kiehtonut minua ehkä kauemminkin aikaa ihan huomaamattani. Latasin puhelimelleni shakkipelin vain mielenkiinnostani sen sääntöihin ja nappuloiden liikkeisiin jne. Ei sitten puhuta siitä, etten ole voittanut tietokonetta edes ensimmäisellä tasolla
Mutta joka tapauksessa, otin hieman kuvia Katasta shakkilaudan kanssa.
Tuota kuvasarjaa voisi varmaan sanoa shootiksi tai joksikin sellaiseksi, jotain tarinaa noissa kuvissa niin sanotusti on. Shakkilauta tuntuu jopa vähän oudolta omistaa, mutta iloinen siitä olen. Sitten, kun vielä pääsisi pelaamaan oikeasti.
Ja vielä muutamia ulkona otettuja kuvia.
*Maaginen käden asennon vaihtuminen*
Kata raukan sukat kastuivat ihan läpimäriksi. Ja pitkästä aikaa muuten laitan stock mekon taas päälle. Onhan nana chanin stock asu ihan kaunis kuitenkin.
Ja nyt virallinen nukkepostaus päättyy. Eli laitan tähän yhden kirjoitelmani, jonka lukeminen saattaa kestää 4 minuuttia riippuen tietenkin lukemisnopeudesta.
Heippa, jos lähdet nyt pois😸
Mikä oli lempparikuvasi? Oletko koskaan pelannut shakkia?
*********************
Ruutujen sisällä
Katselin ihmeissäni poskien kaunista punaa. Kasvojen pehmeyttä. Huulia, jotka hymyilivät viattomasti maailmalle. Suuria silmiä, joiden kultainen hehku valaisi kaikkein pienimmät ja mitättömimmätkin asiat uskomattomalla valollaan. Tummanruskeat hiukset heilahtivat kauniisti jatkaen kiinnostunutta elettään. Kehon luonnolliset muodot saivat hänet tuntumaan niin sirolta ja yksinkertaisesti upealta. Tuon ihmisen mieli ei halunnut pahaa yhtään kenellekään. Se räiskyi sateenkaaren väreissä. Kirkkaissa ja sydämiin tunkeutuvissa väreissä. Iloisin ja kaunein sielu maanpäällä. Kuin maahan laskeutunut enkeli.
En voinut tajuta, miten joku pystyikin olemaan sellainen, kuin hän. Olinhan minä nähnyt hänen kaltaisiaan ihmisiä ennenkin. Tietenkin. Iloisia ja viattomia. Mutta täällä. Olin nähnyt tänne tullessani vain särkyneitä ja tunteensa kadottaneita ihmisiä. Olin itsekin alkanut hajota ja toivoa vain yksinkertaista loppua kaikelle. Ja tiesin hänen kokeneen saman. Täsmälleen samalla tavalla. Mutta hän ei menettänyt toivoa. Ei luovuttanut. Hän oli iloinen tavalla, jonka pitäisi olla mahdotonta. Hymy tuli suoraan koko sydämestä. Innostus kumpusi aina hänen sisältään. En kertaakaan huomannut siinä teeskentelyä tai edes sarkasmia. Aitous alkoi jo olla itselleni tuntematon sana. Mutta hän sai minut muistamaan senkin. Hän on aidoin ihminen, jonka olen ikinä tavannut.
Niin. Täällä ei ole tilaa aitoudelle tai tunteille ylipäätään. En tiedä kuinka paljon meitä ihmisiä oikein on täällä. Satoja? Tuhansia? Jokaiselle meistä oli annettu numerosarja. Kankaanpalanen, joka kiinnitettiin paitoihimme. Niiden avulla sitten katsottiin, kuka lähtee seuraavaan peliin. Se peli ei ollut mitään hauskinta hommaa. Ei mitään, mitä voisi käsittää.
Meidät laitettiin jättimäiseen huoneeseen. Huoneen lattian peitti shakkikuvio. Se peli ei silti muistuttanut oikeastaan yhtään shakkia. Ihmisillä pelattavasta shakista itseasiassa olin joskus lukenutkin. Fantasiaosaston kirjat kuvaavat yllättävän kesysti pelistä kaiken, mitä oikeasti tapahtuu. Olin ollut jo ensimmäisellä kierroksella. Tunne siitä, että kuka tahansa voisi viedä elämäni, katkaista sen niin nopeasti hetkenä minä hyvänsä, oli hermoja raastava. Elämänsä pitäminen tuntui tärkeältä. Silloin, kun kädessäni oli sotilaan miekka, en pystynyt epäröimään. Halusin elää. Jälkeenpäin ajateltuna tekoni eivät olleet järkeviä. Ne raatelivat elämisen pedon kynsillä. Jokainen peli. 32 pelaajaa. Vain yksi selvinnyt jokaiselta kierrokselta. Ja silti meitä vain riitti uusiin peleihin päivätolkulla.
En siis voinut ymmärtää miten hän oli yhä iloinen. Kaiken sen raakuuden jälkeen. Päässäni löi tyhjää sen ainokaisen kierroksen jälkeen monta tuntia. Mikä huumaava tunne, kun kaikki makasivat maassa. Minulle jäi sisäinen kipeä kohta sieluuni, joka tuntui yön hiljaisempina hetkinä vavahduttavasti. Tunsin syyllisyyttä. Kai hänkin tunsi? Kuitenkin hänen silmiensä välke väitti toista. Kuinka iminkään tuota elämänenergiaa ja satumaista onnen tunnetta. Kuinka halusinkaan tuntea tuota ihmistä enemmän.
Ei ollut mahdollista mennä tapaamaan häntä huomaamatta, vaikka kuinka halusinkin. Meitä tarkkailtiin erittäin tarkasti. Ja sääntöjen rikkomisesta sekä kaikesta epäilyttävästä rankaistiin todella kovasti. En tosiaankaan halua, että hänelle tapahtuu mitään pahaa. En ala tekemään mitään tyhmää, mikä voisi johtaa hänen rankaisemiseensa. Mutta onko vahinko jo tapahtunut, kun olemme molemmat täällä? Tuskin kumpikaan meistä selviää hengissä. Emme ainakaan me molemmat. Voin mennä nukkumaan, mutta en saa unta. Voin ajatella hänen upeita kasvojaan ja hymyään nukahtamatta. Silti rauhoitun. Voisinkohan oikeasti pysäyttää sydämeni lyömisen vain sen säteilevän hymyn takia?
^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Tuollainen tarina sitten tällä kertaa, vaikka tuskin tulen tänne niitä enää julkaisemaan. Random novelli, jonka taustalla on hirveä shakintapainen peli, mutta kertoja kuvailee enemmän jotakuta iloista ihmistä kaiken sen tuskan keskellä.
Kiva, jos luit tänne asti. Kertokaahan mielipiteitä.
Hyvää päivän jatkoa🙋
